Meitä vähän vanhemmat ihmiset muistavat kesän 1939 viimeisenä Viipurin rauhankesänä. Sitten tuli tunnetusti lähtö ja vaikka välillä palattiinkin hetkeksi, niin se oli Viipurin menoa sellaisena kuin vanhempamme sen tuolloin tunsivat ja rakastivat.

Vuona 1985 ilmestyi Gummerruksen Koko kansan kirjakerhon kautta Viimeinen Kesä 1939 -niminen kirja, jossa käytettiin Hans Wagnerin kuvia ja matkakertomusta hienolla tavalla. Siinä koko Suomi nautti ihanasta kesästä 1939 autuaan tietämättömänä tulevista vaikeista ajoista. No, vähän kyllä oli ilmassa vaaranmerkkejä. Silti – kesä oli ihana rauhan kesä ja se myös välittyy Wagnerin kuvista. Suosittelen kirjan hankkimista, jos tulee divareissa vastaan.

Minusta tuntuu pahaenteisesti, että vuosi 2019 jää historiaan samanlaisena viimeisenä rauhan vuotena ennen ikävämpiä aikoja. Ensin meitä kuritti korona, ja meille yhä, vaikkakin erilailla, rakas Viipuri jäi parin kesän ajaksi virusesiripun taakse tavoittamattomiin.

Kaikki tuntevat vaikean valinnan, jos pitää valita ruton ja koleeran väliltä. Tämä sukkeluus muuttui Viipurin osalta niin, että kun koleerasta jotenkin päästiin eroon, niin iski se rutto. Ei annettu edes valita – piti ottaa molemmat.

Viruksen kanssa olemme oppineet elämään. Neljällä piikillä uskaltaa riskiryhmäläinenkin jo elää ja matkustaa. Vaan tuohon koleeran jälkeiseen ruttoon ei taida rokotetta olla. Putin elää ja riehuu kuin mieltä vailla. Koko suuren Venäjänmaan on vallannut kollektiivinen hulluus. Tai ainakin siltä se pinnalta näyttää, ja pintaa syvemmälle me emme tällä hetkellä taida luotettavasti nähdä. Miten sitä voisikaan nähdä, kun rajalle on kasvanut virusesiripun jälkeen vanha kunnon rautaesirippu.

Kun ei ole uusia matkoja, tarinoita ja kertomuksia, niin laitan tänne kuvia omista viimeisen ”rauhankesän” 2019 matkoistani. Samalla lämmin kiitos kaikille, kenen kanssa olen saanut kunnian matkustella Viipurissa. Ajattelen nyt, että tämä kaikki on mennyttä, eikä minulla ole enää elinaikanani sinne mitään asiaa. Jaan monen vuonna 1939 Viipurista lähtemään pakotetun tunteet – turha sinne enää vanhoja mennä itkemään…varsinkaan kun ei pääse.

Tämä on suuri vahinko. Lukuisten matkojemme aikana ystäväni valokuvaaja Mikon kanssa emme ole koskaan kokeneet Viipurissa mitään epämielyttävää tai edes töykeyttä suomalaisuudestamme. Olemme olleet venäläisessä(kin) Viipurissa kuin kotonamme. Nyt on pakko ihmetellä sitä, että miten niin mukavista ihmisistä voi muodostua niin paska maa?

Sillä sitähän se Putinin Venäjä kaikilla mittareilla on. Ja kun tämä ei kerran muutu, niin lähellä oleva Viipuri jää meiltä saavuttamattomiin jonnekin sinne rautaesiripun taakse. Ja jos vaikka raja joskus vähän aukeaisikin, niin minun rahoillani ei varusteta enää yhtään ohjusta tai tankkia. Olisi pitänyt tämä ymmärtää jo Krimin jälkeen 2014!

Nauttikaa siksi kuvista. Ihan kohta ei ole tulossa uudempia. Viipuri elokuussa 2019, olkaa hyvä:

Tässä vähän maistiaisia Viipurin viimeisestä vapaasta kesästä 2019. Laitan kuvia lisää, jos ja kun huvittaa. Kuvien katseleminen ja muistaminen sekä ärsytti että lohdutti. Tilanne on mitä se on, eikä meistä kenestäkään ole sen muuttajaksi. Toimitaan jokainen niin kuin uskomme olevan oikein ja parasta. Itse käännän selkäni itään ja teen voitavani, että ukrainalaiset saavat apua. Meitä yhdistää muukin, kuin viimeinen rauhan kesä. Muistamme, miltä meistä tuntui vuonna 1939, kun naapuri päätti ottaa omaksi luulemansa. Vaan eipä ollut luulo tiedon väärti eikä ole tälläkään kertaa.