Miksi?

 

Ai, että miten niin aikamatkailua?

No, selitys on helppo. Valokuvaaja Mikko (Mäntyniemi) ja minä julkaisimme vuonna 2010 kirjan Aikamatka Viipuriin. Sanan aikamatka voi tässä yhteydessä kirjoittaa sekä erikseen että yhteen. Kirjan tekemisen yhteydessä opimme tuntemaan Viipuria ja sen historiaa. Rakastuimme kaupunkiin korviamme myöten. Ihana tunne!

Olemme sen jälkeen aikamatkailleet kirjan tiimoilta Viipurissa (Saimaan Matkaverkon suosiollisella avustuksella) eri porukoiden kanssa. Viimeisin elokuussa 2018 oli järjestyksessään seitsemäs. Ja aika matka sekin oli.

 

Luotettavat yhteistyökumppanit: Kuopion Tila-Auto ja Risto Happonen. Kiitos Ristolle monista hyvistä kyydeistä!

 

Olemme joka kerta ennalta sanoneet, että tämä on ehdottomasti viimeinen matka. Ja jos jälleen kävisi niin, että tämä ei ollutkaan ehdottomasti viimeinen matka, niin seuraavan reissun ajankohta olisi varmaan tämä sama – elokuu. Olemme liian usein käyneet Viipurissa toukokuussa äitienpäivän maissa. Samaan aikaan venäläisillä on monasti ollut suuren isänmaallisen sodan vuosijuhla, ja ehkä se on juuri se juhla, joka meitä suomalaisia vähiten innostaa… Nyt matkamme tunnelmaa kohotti se ainoa päivä vuodesta, jolloin vanhat ja uudet isännät voivat aidosti juhlia yhdessä. Viipuri täytti 725 vuotta!

 

 

Viipurin 725 -synttäribileissä kaikilla oli mukavaa. Taustalla häämöttää Pyöreä Torni.

 

Mikon laskujen mukaan reissuja on tehty tosiaan 7 kertaa. Minä olen ollut mukana vain kuusi kertaa. Vuonna 2015 asetin herra Putinin ja koko Venäjän boikottiin Krimin miehityksen takia. Vieläkin otti lähtö vähän koville. Perillä sulin kuitenkin jälleen kerran. Viipuri vaan on niin vastustamaton.

Kävin Itse Viipurissa ensimmäisen kerran noin vuonna 2005. Julkisuudesta kuullun perusteella pelkäsin silloin kulkea kaupungilla yksin. Muistissa olivat tarinat siitä, miten kauppatori on täynnä sekä silmän- että lompakonkääntäjiä. Sääntö oli kuulemma huonoimpina aikoina se, että ennen kuin viimeinen turisti oli ehtinyt torilla bussista ulos, niin ensimmäinen oli jo rosvottu.

 

Venäjää ei ole yleensä totuttu pitämään palveluyhteiskuntana eikä venäläisiä hyvinä asiakaspalvelijoina. Näitä käsityksiä kannattaa harkita uudelleen. Toki riippuu vähän, millä alalla ollaan…

 

Saimme myöhemmin kuulla, että kaupungin huono maine näkyi jo laskevina kävijämäärinä. Turismi ja kauppa uhkasivat näivettyä. Business kärsi. Tarina kertoo, että kun poliisi oli voimaton, lupasi paikallinen mafiapäällikkö hoitaa asian. Konnakoplan tiukan puhuttelun jälkeen yksi kovapäinen löytyi vielä reikä otsassa Salakkalahdesta mahallaan kellumasta. Tämän jälkeen poliisi ajoi piraattikauppiaat Talikkalan markkinoille ja kauppatori sekä keskusta rauhoittuivat. Meidän ei Mikon kanssa tarvinnut missään vaiheessa pelätä, eikä enää kenenkään muunkaan.

 

Viipurissa uskaltaa kävellä myös auringonlaskun jälkeen.

 

Miksi me teimme tämän kirjan?

Olimme aiemmin jo tehneet Aikamatka Kuopioon -kirjan. Molemmissa on sama idea: Joka aukeamalla on kaksi kuvaa – vanha postikortti noin 100 vuoden takaa ja vieressä samasta paikasta otettu kuva per nykyaika. Tekstissä avasimme maiseman muutosta ja nostimme esiin mielenkiintoisia tarinoita. Elämme tarinateollista aikaa ja siksi halusimme avata meille rakkaiden Kuopion ja Viipurin kaupunkien muutosta ja kehitystä näin. Meistä idea oli hyvä ja kirjojen tekeminen ei tuntunut edes työltä.

Prosessin aikana meistä alkoi tuntua siltä, että Mikko oli edellisessä elämässään (tai sitä edellisessä) ollut Viipurissa valokuvaajana. Maisemat alkoivat tuntua tutuilta. Minä puolestani olen (melkein ?) varma, että olen edellisessä elämässä ollut Viipurissa vossikkakuskina ja näin oppinut tuntemaan Viipurin herrat ja heidän metkunsa sekä oppinut kaikki kadut ja kujat ja niiden salaisuudet. Voi olla, että olemme väärässä mutta se ei poista tunteen voimaa ja ihanuutta.

 

Linna, silta ja edessä vanha ruutikellari. Kuvien väliä noin 100 vuotta. Aikamatka Viipuriin: Kantanen/Mäntyniemi 2010.

 

Minun tehtäväkseni jäi hommata ne vanhat kuvat ja tarinat. Mikko taasen ammattivalokuvaajana hoiti uusien kuvien ottamisesta vanhaa kuvakulmaa mahdollisimman tarkasti noudattaen. Vaikka olenkin jäävi arvostelemaan, niin molemmista kirjoista tuli kyllä hienoja.

 

Pekka ja mappi Torkkelin puistossa kirjaa tekemässä vuonna 2010. Takana vanha Keskuskansakoulu, joka yhä toimii kouluna.

 

Niinpä me sitten Mikon kanssa kuljimme pitkin Viipurin katuja, kujia ja puistoja kameran ja ison kuvamapin kanssa. Välillä valppaat viipurilaiset vähän ihmettelivät, mitä tsushnat oikein tekee, mutta kaikesta aina selvittiin. Oppaana ja apuna meillä oli eräs edesmennyt viipurilainen opettaja. Iljasta ja perheestä jäi meille erittäin hyvät muistot. Spasibo.

 

Kirja, kirjoittaja ja kirjastonhoitaja. Tuntui mukavalta huomata, että oma kirja löytyy myös Viipurin hienosta Alvar Aallon suunnittelemasta kirjastosta. Kuvan jälkeen saimme perusteellisen opaskierroksen kirjaston kellareissa ja saleissa.

 

Kun Viipuriin menee ensimmäistä kertaa, saattaa monella mennä käsi taskussa nyrkkiin. Ainakin meillä meni molemmilla. Että eivätkö ne saa täällä edes mitään aikaan? Miten on mahdollista, että sodasta säilyneetkään rakennukset eivät kestä rauhaa ja uusia omistajia? Esimerkkejä tällaiselle ajattelulle ei tarvinnut kauaa hakea. Esimerkkejä oli joka puolella vähän liiankin kanssa.

 

Ilja Varlamov
Sohlbergin rappiokortteli aivan Linnoituksen kaupunginosan sydämessä. Lisää korttelista ja Seth Sohlbergista myöhemmin.

 

Venäläiset ovat itsekin heräämässä tämän vanhan keskiaikaisen kaupungin ja sen Venäjällä ainutlaatuisen ritarilinnan rappioon ja huonoon hoitoon. Huomasimme viime matkallamme jotain perin outoa. Viipuri oli pesemässä kasvojaan. Katukäytävät oli keskustassa pantu kuntoon, Torkkelin puistossa oli saatu avatuksi alusta asti uudelleen rakennettu suomalainen Espilä, Linnan ulkoasu oli lähes kokonaan saatu korjattua, useita vanhoja suomalaisia taloja oli maalattu ja pantu paraatikuntoon – ainakin ulkoa.

Mitä ihmettä?

 

Risto meinasi langeta kuoppaan kymmenen vuotta sitten. Nyt kuoppia on vähemmän.

 

Lisäksi kaiken uuden huippuna oli Linnankadun ja Torikadun kulmassa (suuren ratikkaonnettomuuden paikalla – tästäkin lisää myöhemmin) seissyt aito ja oikea vanha suomalainen raitiovaunu. Kyseessä oleva replika oli rakennettu alkuperäisten piirustusten mukaan ja varustettu alkuperäisillä teksteillä kolmella kielellä. Suomalaisuutta ei näköjään Viipurissa enää piilotella!

 

Linja 1 kulki vuonna 1912 väliä Papula-Asema-Turun silta. Kaunista nostalgiaa, joka lämmittää mieltä.

 

Kunnostamisilmiö oli niin ilmeinen ja yllättävä, että asia jäi vaivaamaan. Kotiin päästyäni panin googlen laulamaan ja johan rupesi syitä selviämään. Iltasanomien toimittaja Arja Paananen oli (9.8.2017) kirjoittanut Viipurin kuulumisia. Tämä hyvä juttu oli kokonaan päässyt minulta menemään ohi tutkan.

Lehden mukaan venäläinen bloggari Ilja Varlamov on kirjoittanut teräviä blogeja Viipurin vanhan keskustan (ja vähän muutenkin) sikamaisesta kunnosta. Löysinpä sellaisenkin kirjoituksen netistä, missä Ilja kirjoittaa: ”Antakaa anteeksi suomalaiset, me tuhosimme Viipurin” (SK 24.5.2017). Ja samassa kirjoituksessa lisää: ”Viipuri kuolee kuin hiekkalinna sateessa, eikä sitä voi pelastaa, sillä villit ja barbaarit ovat ratissa.” Tämän kalikan kalahduksen jälkeen osuman saanut koira älähti. Leningradin alueen kuvernööri Aleksandr Drozdenko suuttui.

Auts, tämä ei perinteisesti lupaa Venäjällä mitään hyvää…

Toisin kuitenkin kävi. Ilja oli ja on niin suosittu hahmo Venäjällä, että kuvernöörin oli pakko suostua Iljan kanssa ”rauniokävelylle” Viipurin keskiaikaiseen keskustaan. Tämän jälkeen kuvernööri unohti menneet ja lupasi hoitaa asian kuntoon. ”Kuvernööri ilmoitti Venäjän vallanpitäjien sitoutuneen Viipurin historiallisen ilmeen palauttamiseen ja kunnostamiseen” (IS).

Hetkinen – pakko ottaa uudestaan: Kuvernööri ilmoitti Venäjän vallanpitäjien sitoutuneen Viipurin historiallisen ilmeen palauttamiseen ja kunnostamiseen. No, huh. Tässä siis selitys ihmettelyllemme. Pakko uskoa, sillä niin monta taloa näimme koreana ehostuksen jälkeen ja myös Linnankadun Sohlbergin rappiokorttelissa oli jo jälleenrakennustyöt alkaneet. Tätä ihmettä kävimme useamman kerran katselemassa ja toisillemme todistelemassa, että kyllä se vaan siltä näyttää…

 

Vanha suomalainen Wiklundin talo vanhan tuomiokirkon paikkaa vastapäätä pesee kasvojaan.

 

Uusista tuulista kannattaa mainita myös matkamme toisena päivänä sattunut ihmeellinen kohtaaminen: olimme menossa Pyöreän tornin takana olevaan vanhaan Pohjoismaiden Osakepankin hienoon konttoriin – ihan vaan katsomaan. Ovi oli kuitenkin kiinni ja ohikulkeva tyylikäs rouva sanoi hyvällä englannilla, että pankki on kiinni lopullisesti. Miten niin lopullisesti, kysyin. Lennosta rouva heitti, että ”siitä syystä, kun tässä maassa nyt vaan tapahtuu, mitä tapahtuu”. Olisin halunnut jutella rouvan kanssa vähän enemmänkin…

Toivoa on.

Pyrin tulevissa blogeissa kertomaan Viipurin historiasta vähän pilkekin silmäkulmassa. Apuna käytän vanhoja valokuvia ja tarinoita. Koska olen perinteisen viipurilaisen Pamaus Seuran jäsen, tulee mukana olemaan myös yritysten ja yrittäjien näkökulma. Viipuri ei ollut pelkästään vanhoja rakennuksia. Yritän saada myös sen ihmiset ja yritykset heräämään henkiin. Tässä tulen käyttämään vanhojen viipurilaisten yhtiöiden osakekirjoja ja muita dokumentteja. Kuvat ovat joko minun tai Mikon ottamia, jollei muuta ilmene. Osakekirjat ja muu paperitavara on minun, jos muuta ei ilmene. Pyydän etukäteen anteeksi, jos loukkaan jonkun tekijänoikeutta. Lainaukset ovat vahinkoja ja käyttö ei kaupallista.

Hyvää Aikamatkaa Viipuriin. Seuraava blogi ilmestyy, kun se on valmis. Aika pian kuitenkin.

Pekka

 

PS. Mukavaa, kun jaksoit lukea tänne asti. Jos mieleesi tuli kysymys tai kommentti, niin ole hyvä ja käytä tilaisuutta hyväksesi. Alla mahdollisuus kommenteille. Halutessasi voit myös olla suoraan yhteydessä: pekka@kantanen.net