Viipurissa kävijälle on monta must-kohdetta. Pitää käydä ainakin siellä ja täällä. Nyt on tullut uusi pakollinen käyntikohde – yksityisen venäläisen keräilijän Bair Irintshejevin ylläpitämä Karjalan sotaa käsittelevä museo Linnankadulla vanhalla kasarmialueella. Museo on kuulemma vähän epäsäännöllisesti auki, joten heti vaan ensimmäisenä päivänä katsomaan. Sisäänkäynti on hieman huomaamaton, mutta kun näette tämän kyltin ja lipun, niin olette perillä.
Museon pääsymaksu jäi meille vähän hämäräksi (heinäkuu 2019). Vanha herra kassalla selitti jotain ja me olimme ymmärtävinämme jotain. Jäimme siihen tulokseen, että sisäänpääsy maksaa neljältä hengeltä 1 300 ruplaa. Aika hankala summa jakaa neljään osaan – 325 ruplaa per henki? Ei kai! Meillä oli pikkurahaa vain 1 200 ja se sai riittää, joten kai hinnasta voi tarvittaessa tinkiä?
Astuimme siis portista sisään ja menimme vanhan kasarmirakennuksen läpi varsinaiselle kasarmi/museoalueelle. Pihalla seisoi tykki ja jonkun sortin rynnäkkövaunu? Anteeksi jo tässä vaiheessa, en ole tämän(kään) alan erikoisasiantuntija, joten ammun ihan lonkalta.
En ole koskaan aiemmin päässyt Viipurin keskustassa olevalle vanhalle kasarmialueelle. Siksikin käynti oli mielenkiintoinen. Muurien sisällä on vaihtelevan huonokuntoisia, isompia ja pienempiä rakennuksia. Mitä kaikkea mukavaa esim. kulttuuriväki voisikaan tänne keksiä?
Olkaa tarkkana kasarmialueella, että ette eksy, kuten me heti teimme. Päädyimme seikkailemaan tyhjään aavekasarmiin. Ulos ja vasemmalle, sieltä se museo löytyy. Eli ei heti ensimmäiseen rakennukseen, vaan 20 metriä eteen päin.
Kokoelmat on jaettu kahteen rakennukseen. Ensimmäisessä on ehkä enemmän esineitä ja varusteita ja paino vähän venäläisten puolella. On siellä kyllä vanhaa suomalaistakin esineistöä.
Luulimme, että tämä oli sitten tässä. Sinällään mielenkiintoista, mutta jotain jäi puuttumaan. Olimme museon ainoat asiakkaat ja vasta kun olimme lähdössä, kysyi ystävällinen museoneiti, että haluammeko nähdä myös talvisodasta kertovan toisen rakennuksen. Että tahdoimmeko!! Neiti laittoi ensimmäisen rakennuksen lukkoon ja avasi meille toisen rakennuksen. Muistakaa erikseen pyytää myös tämä näyttely, jos sitä ei teille muuten avata.
Isoon tilaan oli lavastettu useita eri ”kohtauksia” taistelutilanteista. Oli myös kunnon korsu, johon sai mennä istumaan ja aikamatkailemaan.
Kuvat saavat puhua puolestaan.
Opasneiti kertoi meille, että tässä on 100 gramman vodkapullo. Tämä oli hänen mukaansa neuvostosotilaan päiväannos talvisodassa. Kaikki suomalaiset tuntevat vanhan sotalegendan, minkä mukaan asemasotavaiheessa rintaman yli huudeltiin kaikenlaista. Neuvostoarmeijan agitaattorit houkuttelivat suomalaisia loikkaamaan ja hakemaan naapurin puolelta leipää. Suomalaiset tietenkin huusivat takaisin, että ”tuu sää tänne hakemaan voita leipäs päälle”. No, viatonta huutelua vailla vaikutusta.
Mutta, jos venäläiset sotilaat tosiaan saivat 100 gr vodkaa päivässä, niin hyvä, että eivät älynneet huutaa sotaväsymystä poteville suomalaisille, että tule Suomi-poika hakemaan täältä ilmasta viinaa…
Museo on harrastelijamaisuudestaan – tai ehkä juuri siksi – erittäin hyvä ja puhutteleva. Siellä ei julisteta eikä oteta kantaa. Esitystapa on asiallinen ja neutraali. Siksi siellä on molempien osapuolten helppo käydä.
Sodassahan ei ole koskaan yhtä totuutta ja lopulta kaikki riippuu siitä, kummalla puolella konekivääriä sitä sattuu olemaan…
Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti. Kirjoittelen näitä blogeja fiilispohjalta ja silloin kuin huvittaa. Nyt kesällä, kun Viipurissa käyntien muistot ovat vielä tuoreina mielessä, niin ehkä vähän useammin. Kiitos tästä blogista erityisesti Bair Irintshejeville ja hänen sota-museolleen. Uudelle Viipurin merkittävälle nähtävyydelle.
Ensi kerralla taas jotain ihan muuta.