Nyt on tämän kesän ensimmäinen Viipuri-matka takana. Jo sitä olikin Viipuria ikävä! Tällä kertaa reissu ei ollut pitkä – vain keskiviikosta perjantaihin. Mutta ehti sitä siinäkin katsomaan ja kokemaan yhtä jos toistakin. Yllä olevassa kuvassa on kokous menossa. Kiva juttu sinällään, mutta kuten näkyy, oli maisema sitä luokkaa, että helposti lähti ajatus harhailemaan… Ei riitä, että hotelli Victoria majoittaa laadulla. Siellä voi myös tehdä töitä.

Ennen kuin edetään, niin varoitus! Varokaa itikoita ja muita ötököitä. Niitä oli Viipurin yö ja terassit täynnä. Tuliaisiksi koko porukkamme toi mukanaan reilusti enemmän paukamia, kuin olisimme toivoneet.

Ihan aluksi monta kehua Viipurille. Kaupunki siistiytyy vauhdilla, katukäytävät ovat keskustassa kunnossa, taloja maalattu ja hämmästys oli vallan suuri, kun törmäsin sekä lakaisukoneeseen että katuja pesevään ruiskuautoon. Positiivisia havaintoja ja matkamme ensikertalaiset saivat heittää romukoppaan kaikki vanhat ennakkoluulonsa roskaisesta ja tunkkaisesta paikalleen jämähtäneestä Viipurista. Toki etsimällä löytää myös sitä toista, mutta eteenpäin on menty niin kuin Suomen jalkapallomaajoukkue.

Viipurihan on mitä mainioin matkailukaupunki meille suomalaisille. Kaupungilla on historiaa vaikka muille jakaa ja sitten vielä se salainen sopukka kaikkien sydämissä. Viipuri on myös erittäin kompakti matkailukohde. Mistään ei ole pitkä matka minnekään. Jopa Monreposin puistoon voi kätevästi kävellä vallien läpi, jos ei ihan hirveä helle ole. Me kävimme pikkubussilla kiireellä kääntymässä portilla. Puistossa on menossa iso ja perusteellinen remontti. Vaikka puistoon olisi päässyt, niin tällä kertaa emme menneet.

Vallien välissä on synkkä muistomerkki, jonka luona on hyvä käydä hiljentymässä ja miettimässä sodan järjettömyyttä. Viipurissa tapahtui keväällä 1918 paljon pahaa. Sisällissodan loppuhetkillä osa epätoivoisia ja umpikännisiä punaisia ryhtyi hirmutekoihin. Viipurin vankilassa surmattiin noin 30 sinne paennutta valkoista. Tekijät tiesivät tekoja tehdessään, että sota oli hävitty ja heidän päivänsä olisivat luetut, kunhan valkoiset pääsisivät kaupunkiin. Kyseiset kovanaamat olivat jääneet Viipuriin ajelehtimaan, kun punaisten johtomiehet takavarikoivat kaikki käyttökelpoiset alukset ja pakenivat rahojen kanssa Pietariin.

Valkoiset saivat Viipurin vallattua punaisilta 29.4.1918. Valtaajien joukossa oli hyvin vähän sellaista väkeä, joka olisi ollut paikkakunnalta kotoisin. Sotakiihkoiset vapauttajat eivät ymmärtäneet Viipurin monikultturellista ja kansainvälistä luonnetta sekä sitä, että ihan kaikki ei-suomalaiselta näyttävät eivät olleet välttämättä vihollisia. Sodan raaistamat miehet päästivät sisäisen paholaisensa irti ja ryhtyivät tekemään Suomen historian suurinta yksittäistä joukkomurhaa. Haluttiin myös kostaa pari päivää vanha valkoisten joukkosurma vankilassa.

Tuolloin ei ulkomaalaisena kannattanut kävellä Viipurin kaduilla. Hurjistuneet valkoiset pysäyttelivät ja kokosivat kokoon vieraalta näyttäviä miehiä. Heiltä kysyttiin vain yhtä asiaa – sano ”yksi”. Tunnustuksena pidettiin sitä, jos ulkomaalaisena ei osannut sanoa tätä vaikeata sanaa. Jos suusta lipsahti – ”juksi”, niin tätä pidettiin tunnustuksena ja samalla tuomio oli annettu.

”Juksi”-miehet marssitettiin vallien väliin ja heidän vangitsijansa asettuivat muureille ja sitten alkoi tappaminen. Vallien väliin kuoli noin 220 eri kansallisuuksia edustavaa miestä. Hyvin harva oli syyllinen mihinkään. Vaan suomea olisi kannattanut oppia paremmin.

Nyt meidän rauhaan tottuneiden voi olla vaikea ymmärtää, millaiset olivat olot Viipurissa raastavan sisällissodan viimeisessä vastarintapaikassa taisteluiden vihdoin ratkettua valkoisten voittoon. Alla oleva kuvanveistäjä Gunnar Finnen veljen Viipurin komendantin Gustaf Adolf Finnen julistus Karjala-lehdessä 1.5.1918 avaa vähän ajankuvaa:

”Kaupungin komendantin kuulutuksia

Salamurhat:

Sattuneesta syystä ilmottaa kaupungin komendantti, että kun kapinalliset punakaartilaiset ovat antautuneet ja taistelu kaupungin alueella päättynyt, jokaisesta sotilashenkilön tai suojeluskuntalaisen salamurhasta tai sellaisen yrityksestä, tulee heti, paitsi rikoksentekijää, ammuttavaksi kymmenen sotavankia.

Venäjänkieliset kilvet:

Samoin on komendantti v. k. 29. määrännyt, että kaikki venäjänkieliset nimi- ja katukilvet ovat 48 tunnin kuluessa poistettavat.”

Jos historia kiinnostaa, niin tästä teemasta ja vähän muustakin saa erittäin hyvän käsityksen lukemalla Teemu Keskisarjan mainion teoksen Viipuri 1918.

Unohdetaan ikävät asiat ja palataan kaupunkiin. Jos vaikka päättää majoittautua parhaaseen hotelliin, Victoriaan, ei tarvitse paljoa kävellä. Vajaat kilometri länteen vanhan kaupungin läpi, niin näkee sekä Linnan että Tervaniemen uimarannan, maakunta-arkiston, Pietari Suuren patsaan sekä ruutikellarin. Saman verran itään on näkemistä niin paljon, että ei edes halua jatkaa. Sieltä nimittäin alkaa neuvostoaikainen Viipuri ja ei siitä sen enempää. Ei vaikka sieltä löytyykin Patterinmäen ja Talikkalan tietämiltä radan puolelta uusi hieno kolme kerroksinen ostosparatiisi.

Viipurin keskeisiä etuja on myös halvat hinnat. No, ostettavaa ei ole nyt ihan Pariisin mitalla, mutta jotain kuitenkin. Syömisen ja juomisen hintoja ei kannata edes vertailla. Suomen hintoihin tottuneella on Viipurissa kissan päivät. 100 ruplaa on noin 1 e 40 senttiä ja 1 000 ruplaa vastaavasti 14 euroa ja sillä saa jo aika paljon sekä syödä että juoda. Pellava ja erilaiset kädentyöt ovat tuliaislistan kärjessä. Julkisilla kulkevana en osaa sanoa esim. oman auton korjaamisesta, varaosista sun muusta. Myöskin naisten suosimat kampaamo- ja kauneushoitolapalvelut ovat minulle mysteeri. Mutta jotkut kuulemma tietävät, käyttävät ja säästävät.

Kauppahalli on ihan must Kauppatorin kulmalla Victoriaa vastapäätä. Ei kannata ihan heti ovella kääntyä, vaikka kesällä lämpimässä hallissa elintarvikemyynti saattaa herättää kummastusta. Rohkeasti vaan eteenpäin ja portaita ylös pellavaostoksille. Halpaa on ja kaikkea löytyy ja tinkiäkin saa. Torilla odottaa sitten muutama luuta-mummo ja magneetti-mies Volodja, jolta saa halvalla hyvät kartat ja magneettikepin. Kyllä ostin, vaikka en takuulla tarvitse. Ukko on vaan niin hauska.

Tällä kertaa söimme yhden lounaan ja kaksi päivällistä. Arvioin siksi koko Viipuria mitä suurimmalla varovaisuudella. Ensimmäinen ilta meni turvallisesti Victorian ylimmässä kerroksessa. Ulkoisesti kaikki oli kunnossa, mutta ruoka ei sytyttänyt. Suolattomaan ruokaan kotona tottunutkin joutui lisäämään suolaa ja pippuria. Lohikeitto näytti hyvältä ja mausteiden lisäämisen jälkeen maistuikin kelvolta. Stroganoffin kanssa vähän sama juttu. Camelotissa saa kyllä parempaa. Ja paikalliset viinit kannattaa ihan suoraan jättää väliin. Oman kokemuksen mukaan ainoastaan venäläinen brut kuohari maistuu hyvin. Väkeviä en lähde arvioimaan…

Pyöreä Torni on aina pyöreä torni. Kerron jossain toisessa blogissa myöhemmin tästä lisää. Nyt vaan ruokakuva ja kommentti. Tornin paikkaa ei varmaan tarvitse selittää. Kaikki löytävät sen ihan ilmankin torin laidalta. Vinkkinä kuitenkin se, että todellisuudessa se ei ole ihan pyöreä. Lounaaksi siis aina takuuvarmaa venäläisten niin hyvin osaamaa seljankaa. Tällä kertaa liha sellaista. Uppoaa aina mutkattomasti matkamiehen mahaan. Ja vaikka ei snapsista pitäisikään, niin täällä tornin ravintolassa se kyllä kuuluu asiaan. Ihan vaikka vaan vanhojen hyvien aikojen muistoksi.

Tällä kertaa kaupungin paras ruokapaikka oli Torkkelinpuiston helmi, eli uudestaan rakennettu vanha Espilä ja sen upea terassi. Sieltä oli hyvä sekä tarkkailla puiston iltaliikennettä että myös syöttää itseään itikoille. Ei haittaa…

Tässä yhteydessä on ehkä hyvä todeta se silmiinpistävä piirre, että ainakaan keskellä viikkoa kaduilla ei iltaisin juuri ollut liikettä ja ravintolat (missä kävimme) olivat suomalaisia vailla tyhjiä. Espilässä ei olisi kassakone juurikaan kilissyt ilman meitä ja muita maamiehiä. Ei siis ihme, että suomalaiset ovat täällä tervetulleita ja meitä yritetään palvella hyvin. Ehkä tässä myös osa syy siihen, että suomalainen historia on viimeisen kymmenen vuoden aikana suorastaan pulpahtanut esiin yllättävissäkin paikoissa.

Espilän ruoat olivat ylivertaiset. Lohi ja pottumuusi sopivat hyvin yhteen ja ennen kaikkea maistuivat. Huolimatta, että oli nippanappa olisiko lohi mennyt jo vähän yli. Espilässä myös komea synttärikakku, josta erikoismaininta. Lisäksi terassilla söimme listalta pikkunälkään huikoruokaa ja nehän ne vasta maistuivat. Taitaa olla myös niin, että etukäteen tilatut menuvaihtoehdot ryhmälle ei ole paras tapa saada laaturuokaa. Mutta ehdottomasti Espilä voitti.

Aika lähteä kotiin. Näitä blogeja aiemmin lukeneille ei liene yllätys, että puikoissa oli jälleen Risto ja Kuopion Tila-Auto. Luotettava matkakumppani jo pitkään. Kiitos jälleen Ristolle ja mehän vielä palataan elokuussa asiaan Riston ja Mikon kanssa. Reissuun saattaa olla vielä vapaana jokunen paikka? Tilanne 14.6.2019. Elokuussa saamme paikalliseksi oppaaksemme kaksi viipurilaista naista. Anna on syntynyt Viipurissa ja asuu nyt Helsingissä. Hänen äitinsä asuu yhä Viipurissa ja heidän kertomanaan kuulemme venäläisestä Viipurista. Mikä muuttui ja miten? Miten lähti uusien asukkaiden elämä käyntiin pakkomuuton jälkeen oudossa ja uudessa kaupungissa 1940-luvulla ja myöhemmin. Mielenkiintoista. Tästä myöhemmin jatkossa.

Lopuksi positiivinen ylläri, hämmentävä juttu ja pikku kevennys:

Iso peukku sille, että Torkkelin puistoon istutetaan kukkia ja taloja korjataan.

??? Hämmentävää

Torkkelin puistosta törmäsimme nuoreen mieheen suomalaisen korpraalin asepuvussa? Tämä nuori viipurilainen poikanen ilmoitti arvostavansa enemmän Suomen armeijaa ja Laguksen joukkoja kuin kommunistien puna-armeijaa. Hän partio iltaisin Viipurin katuja? Hämmentävä kohtaaminen…

Pikku kevennys 😉

Kiitos kun jaksoit lukea loppuun asti. Kirjoittelen näitä Viipuri-juttuja fiilispohjalta ja pyrin tuomaan esiin monipuolisesti myös Viipurin historiaa. Jätä mielellään kommentti ja jos on asiaa isommasti, niin tänne: pekka@kantanen.net