Minulta on aina välillä kyselty sitä, että mistä minä näitä juttuja oikein keksin? No, helppo juttu. Tuoreimmat jutut tulevat itse eletystä elämästä ja koetuista matkoista höystettyinä todellisista tapahtumista poimituilla mielenkiintoisilla yksityiskohdilla. Vanhaa Viipuria käsittelevät jutut syntyvät tietysti monipuolisen tutkimuksen ja oman keräilyn kautta. Yhtä kaikki – elämme tarinateollisuuden kulta-aikaa ja hauskoja/erikoisia juttuja on mukava kertoa ja toivottavasti myös lukea.
Tämä nyt käsillä oleva tarina vanhasta Viipurista on kyllä syntyhistoriansa suhteen vähän erikoinen. Pakko kertoa se tässä itse tarinan kuluessa. Kaikki alkoi, kun huomasin huuto.netissä erikoisen Viipuri-kohteen. Tämä vähän nuhjuisen näköinen pikku lappu oli jo jonkun kerran jäänyt oman keräilytutkani katvealueelle. Höh, ei erikoinen. Ei anna aihetta enempään…
Vaan annas olla, kun kerran pysähdyin ja katsoin tarkemmin. Lapussa Viipurin Lentoliikenne -niminen firma vakuutti, että eräs herra Vaininen (??) on todistetettavasti lentänyt lentokoneella. Ei se tuohon aikaan enää aivan tavatonta ollut, mutta kuitenkin sellaista, josta kelpasi kyllä kylillä kehaista. Varsinkin, kun todistuksen antaja oli kynällä lisännyt todistukseen ehkä vähän pahaenteisestikin – ”Hän ohjasi konetta itse” . Vaikka todistus oli numeroitu (nro 1253), siitä puuttui päiväys ja myöntäjän nimi. Ei ole siis mitään keinoa varmentaa, montako tällaista todistusta on annettu. Eli, onko paperi kenties harvinainekin. Nyt tiedän, että on.
Kun todistus tarttui tutkani näyttöön, ryhdyin googlaamaan. Viipurin Lentoliikenne ei sanonut minulle mitään. Toki tiesin jo aiemman Torkkelin kadulle vuonna 1928 pudonneen koneen myötä, että Viipuri oli varhaisen lentoliikenteen pioneereja. Lentokoneet olivat siellä jo tuttuja 1920-30 luvuilla. Tiesin myös sen, että Finnairin edeltäjä Aero Oy oli aloittanut vuonna 1937 ensimmäisen kotimaan lentovuoronsa reitilla Helsinki Malmi – Viipuri Suur-Merijoen kenttä. Sodan uhan kasvaessa siviili-ilmailu päätettiin siirtää Viipuri itäpuolelle. Tämä hanke jäi kuitenkin kesken tunnetuista syistä.
Suur-Merijoella oli varsinaisesti lennoston yksikkö, jonka upseerikerho sijaitsi vanhassa ja Suomen hienoimmassa jugend kartanossa. Oletan saman rakennuksen palvelleen myös siviilipuolen tarpeita. Jos joku tietää tästä tarkemmin, niin olen kiitollinen tiedoista.
Onneksi todistuksessa on yksilöity käytetyn lentokoneen tunnus, OH-YNB. Tällä pääsin alkuun. Tunnus vaan googleen ja matka alkoi. Ensin päädyin flightforum -sivustolle. Siellä alan harrastajat ja tietäjät olivat keränneet koneesta kaiken tietämisen arvoisen. Kiitos alan harrastajille tästä.
Nopeasti kävi ilmi, että koneen omistaja oli tehtailija ja tilanomistaja Yrjö Nissinen. Viipurin puhelinluettelon (1939) mukaan maanviljelijä Nissinen asui Nuoraalla Rantalan tilalla. Puhelinnumero oli 2830. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, että matkustajille annetavaa lentotodistusta kiertää hakaristikuvio. Kyse ei ole kuitenkaan poliittisesti kannanotosta. Hakaristi on ikivanha onnea tuottava symboli, jota mm. Suomen ilmavoimat käyttivät tunnuksenaan. Ruotsalainen kreivi Rosen lahjoitti oman koneensa itsenäisen Suomen ilmavoimille sen ensimmäiseksi koneeksi. Koneen siivissä oli kreivin suvun tunnus, sininen hakaristi, joka näin siirtyi myös ilmavoimien käyttöön. Hakaristin myöhemmän huonon maineen aiheuttanut Adolf Hitler oli tuolloin juuri vapautunut korpaalina Sakasan armeijasta I maailmansodan jälkeen.
Nyt minulla oli tieto siitä, että Viipurin Lentöliikenne/Yrjö Nissinen omisti OH-YNB tunnuksisen Cesna C-145 ja harjoitti elinkeinona yleisölennätyksiä. Kone oli Karhumäen veljesten maahantuoma, ja he myös muuttivat sen laskutelineet pyöristä ponttoneiksi (Edo-kellukkeet). Suomessa oli vielä tuolloin vähän lentokenttiä, mutta sitäkin enemmän kelvollisia järviä ja jokia.
Forumilla kerrottiin myös, että kone oli joutunut onnettomuuteen Lieksassa maanantaina 5.6.1939. Kyseessä oli yleisölennätys, joka tällä kertaa päättyi katastrofiin. Kone putosi ja kyydissä olleet kolme aikuista ja kolme lasta kuolivat. Seuraavaksi googlasin itse onnettomuutta ja heti tuli hitti. Huuto.netissä oli myytävänä seuraavan päivän Käkisalmen Sanomat. Ostin heti!
Lehdestä paljastui etusivun uutinen järkyttävästä onnettomuudesta, joka oli uhriluvultaan tähän mennessä Suomen suurin. Koneessa oli kolme aikuista miestä ja yhden miehistä kolme alaikäistä lasta. Kaikki menehtyivät turmassa. Yksi uhreista oli ylikersantti Pentti Ruotanen, joka mainitaan myös koneen luovutuksen ja Karhumäellä tehtävien huolto ja muutostöiden yhteydessä.
Onnettomuus tapahtui koneen laskeutumisvaiheessa loppukaarron aikana. Koneen vauhti oli liian hiljainen ja se putosi yllättäen noin 50 metrin kokeudelta nokka edellä Pielisiseen. Paikalla oli runsaasti sekä silminnäkijöitä että auttajia. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä uhrien pelastamiseksi.
Koneen ohjaajasta on eri lähteissä ristiriitaista tietoa. Ylikersantti Ruotanen lienee ollut Karhumäen palveluksessa ja Viipurin Lentoliikenteen aloittaessa myös lentänyt konetta. Käkisalmen Sanomat kirjoittaa onnettomuuden jälkeisenä päivänä, että koneen puikoissa olisi ollut ”Nissisen ohjaajaksi armeijasta siirtynyt johtaja Antti Kettunen”. Myöhemmät lähteet kertovat Ruotasen ohjanneen. Olisiko kyse ollut siirtymäkaudesta ja Ruotanen olisi ollut siirtämässä vastuuta uudelle lentäjälle? Vaan väliäkö tuolla enää on?
Merkillepantavaa on sen sijaan tieto siitä, että kone oli tullut matkustajineen Kolilta tarkoituksena aloittaa yleisölennätykset Lieksassa. Kone oli luovutettu Nissiselle 17.5. ja onnettomuus tapahtui 5.6. Kone oli siis aivan tuliterä. Sillä oli lennetty vasta 40 tuntia. Tiedossani ei ole, montako yleisölennätystä tuona vajaan kolmen viikon aikana ehdittiin lentää. 40 tunnin lentomäärästä päätellen ei kovinkaan montaa. Tiedossani ei ole myöskään se, missä kone mahdollisesti lensi noina välipäivinä.
Koska kyseessä oli Viipurin Lentoliikenne -niminen firma ja omistajakin asui Nuoraalla, voi olettaa koneen kotikentän olleen Viipurissa. Tervaniemessä oli vanhastaan armeijan jäljiltä vesitasoille sopivia halleja ja veteenlaskun mahdollistavia ramppeja. Päätellään siksi rohkeasti, että lentotoiminnan tukikohta sijaitsi Viipurin uuden uimarannan välittömässä naapurustossa.
Oletan, että yleisölennätyksiä ei vajaan kolmen viikon ja 40 lentotunnin puitteissa paljoakaan ehditty suorittaa. Näin ollen lentotodistuksessa oleva järjestysnumero 1253 ei ehkä kerro matkustajien/todistusten kappalemäärää. Olisi mukava tietää, kuka oli herra Vaininen (?) ja koska ja missä hän Viipurin Lentoliikenteen Cessnalla ehti lentää (ja itse ohjata). Todistus on mitä todennäköisemmin erittäin harvinainen.
Jotenkin irvokkaan lopun koko tälle tarinalle saa, kun kääntää lentodistuksen takapuolen esiin. Asioilla on aina puolensa ja puolensa. Tällä kertaa matkustajien olisi kannattanut lukea myös kääntöpuolen pienellä painettu ehto huolella.
Kaikkea sitä yksi vanha paperilappu voikin uteliaalle keräilijälle kertoa. Tässä meillä on varsinainen historian lähde, josta voi ammentaa kauhakaupalla uutta tietoa ja tarinaa. Yksi sivuhaara jutussa on se, että koneessa menehtyneen perheen leskeksi jäänyt äiti meni myöhemmin naimisiin. Liitosta syntyi kaksi tulevaa kansanedustajaa, jotka myöhemmin tunnettiin eduskunnan kaksosina.
Kiitos, kun jaksoit lukea loppuun asti. Kirjoittelen näitä juttuja vähän fiilispohjalla. Nyt kun Viipuriin ei pääse, on pakko muistella menneitä. Toivottavasti näiden vanhojen onnettomuuksien kaivelu ei loukkaa ketään. Tarkoitus on kuiten hyvä. Samoin tekijänoikeuksien mahdollinen loukkaaminen on tahatonta ja ei kaupallista – Viipurin hengessä. Kiitos ja anteeksi.
