Daniel Waden ei koskaan asunut Viipurissa, mutta silti hänen käden jälkensä tulivat viipurilaisille tutuiksi. Kaikki käyttivät sitä, minkä hän1880-luvulla saattoi kaupungissa alkuun. Waden oli Viipurin puhelinliikenteen uranuurtaja ja perustaja. Aivan kuten hän oli monessa muussakin kaupungissa tuohon aikaan.

Waden valmistui vuonna 1873 filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta. Valmistuessaan hän oli toiminut jo pari vuotta lennätinvirkailijana. Vuonna 1876 Waden perusti Helsinkiin työpajan, missä valmistettiin erilaisia heikkovirta- ja lennätinkompponentteja. Waden oli valveutunut mies, ja hän seurasi tarkkaan, mitä maailmalla tapahtui. Amerikkalainen Graham Bell sai vuonna 1876 patentin keksimälleen puhelimelle ja jo seuraavana vuonna syntyi Bell Telephone Company.

Maailman ensimmäinen puhelinkeskus valmistui vuonna 1878. Helsingissä ryhdyttiin rakentamaan ensimmäistä puhelinverkkoa vuonna 1882. Asialla oli tietenkin Waden, joka toimi Suomen ensimmäisen puhelinyhtiön toimitusjohtajana Helsingissä vuosina1883-91. Vuotta aiemmin Helsinkiin oli alettu vetää hänen esityksestään ensimmäisiä linjoja. Maailma oli aika pieni jo tuolloin, ja hyvät keksinnöt kulkivat nopeasti maan ääriin.

Wadenia voi hyvällä syyllä pitää puhelintoiminnan isänä Suomessa. Hän perusti puhelinyhtiöitä ympäri Suomea isoihin kaupunkeihin yksi toisen perään. Viipurissa Waden perusti Östra Finlands Telefon-Aktiebolagetin vuonna 1882. Seuraavana vuonna hän puolestaan toimi katalyyttina ja kätilönä Kuopiossa paikallisen Kuopion Telefonaktiebolagetin (nyk. KPY) synnyssä.

Wadenilla oli toimi Helsingin puhelinyhtiön johdossa. Silti energiaa riitti myös muualle. Useiden yhtiöiden omistaminen ei kuitenkaan ollut Wadenin päälimmäinen liikeidea. Hän perusti ja omisti myös tehtaan, joka valmisti puhelintarvikkeita. Tehtaan ja sen omistajan etu oli, että puhelin leviäisi nopeasti ympäri maan ja mahdollisimman moni ostaisi Wadenin valmistamia puhelimia ja tilpehöörejä.

Wadenin viipurilaiseen yhtiöön tuli perustamisvaiheessa 28 liittyjää. Alussa kerrotaan innostuksen olleen Viipurissa kovan, vaikka Waden piti yhtiön määräysvallan tiukasti itsellään. Varsin pian alkoi kuitenkin kuulua soraääniä. Wadenilla oli tuhat rautaa tulessa ja vielä oma palkkatyökin. Viipurin yhtiön kehittämiseen ei riittänyt enempää aikaa kuin varojakaan. Seurauksena oli palvelun laadun heikkeneminen. Linjoille ilmaantui vikoja ja häiriöitä. Lisäksi viipurilaisyleisö oli tyytymätön Wadenin firman tylyyn asiakaspalveluun. Puhelujen hinnatkin olivat laatuun nähden korkeita ja taisi orastavan kielitaistelun kynnyksellä ruotsinkielinen firmakin joitain suomenmielisiä viipurilaisia harmittavan.

Viipurissa ollaan aina oltu toimeliaita ja rohkeita. Jos helsinkiläisten omistama puhelinyhtiö ei palvellut riittävästi, niin perustetaan uusi ja ihan oma yhtiö. Näin myös tapahtui. Vuonna 1891 aloitti Wiborgs Nya Telefon Aktiebolag – uusi ja viipurilainen. Liittymiä saatiin heti yli 200. Siinä sitä sitten oli erikoinen tilanne, kun kaupungissa oli kaksi keskenään kilpailevaa puhelinyhtiötä.

 

Ainakin viipurilaisia tilanne aluksi miellytti, kun Wadeninkin yhtiön oli nyt kilpailun pakottamana pakko parantaa laatua ja palvelua sekä alentaa hintoja. Molemmilla yhtiöillä oli omat toisistaan erilliset linjat. Tämä johti siihen erikoisuuteen, että puhelinta eniten tarvitsevilla piti olla pöydällä kaksi eri puhelinta, toinen Wadenin yhtiön linjoilla ja toinen tämän uuden yhtiön. Ei ehkä ihan ideaali ratkaisu.

Tätä tilannetta kesti muutama vuosi, kunnes seurauksena oli pakon sanelemana Wadenin yhtiön myynti Wiborgs Nya Telefonaktiebolagetille vuonna 1894. Waden teki myynnillä hyvän tilin ja ostaja sai puolestaan kärvistellä monta vuotta taloutensa kanssa.

Viipuri osoittautui tärkeäksi Wadenille myös henkilökohtaisesti. Hänen yhtiönsä toimitusjohtajana toimi muuan Gösta Ollonqvist, joka tätä kautta pääsi tutustumaan myös Wadenin tyttäreen Daniellaan (Ella). He avioituivat ja joskus paljon myöhemmin Wadenin kuoltua perivät isän/appiukon Vähä-Hiiden kartanon Jannakkalassa. Ollonqvist oli läpeensä puhelinmies. Hän toimi myös alan hallituksissa (mm. L.M.Ericsson) ja oli Etelä-Suomen Kaukopuhelin Oy:n (Södra Finlands Interurbana Telefon Ab) apulaisisännöitsijä. Tämä yhtiö hoiti paikallisten kaupunkiyhtiöiden välistä valtakunnan kaukopuhelinliikennettä. Näin Ollonqvist oli kosketuksessa myös Viipurin uuden yhtiön kanssa.

Viipurin Uuden Puhelinyhtiön ensimmäinen toimipiste sijaitsi Linnankadun ja Torikadun kulmassa. Linnankatu oli tuolloin vielä Katariinankatu. Kulmassa kulki myöhemmin raitsikkakiskot ja juuri siinä kohdassa sattui Suomen pahin raitiovaunuonnettomuus 15.9.1920. Katso lisää blogista ”Mennään raitsikalla -” Puhelinyhtiön vanhaa toimipaikkaa vastapäätä sijaitsi myöhemmin Lehtovaaran kuuluisa ravintola.

Puhelinyhtiön toiminta kehittyi ja kasvoi, ja Linnankadun toimistotilat tulivat tietenkin jossain vaiheessa ahtaaksi. Ensimmäiseksi sai alun perin kolmen huoneen ja keittiön huoneistosta muuttaa omaan asuntoonsa konttorilla aiemmin asunut johtajatar. Vuonna 1908 ostettiin Wadenin vanhan yhtiön tilat Vahtitorninkadulta, ja koko yhtiö muutti sinne.

Nykyisessä Viipurissa tämä entinen puhelinyhtiön tontti on rakentamaton. Sotien jäljet näkyvät keskustassa yhä. Vahtitorninkatu on Linnankadun suuntainen ja tämän tyhjän tontin löytää hyvin, kunhan ensin löytää Linnankadulta Seth Sohlbergin nyttemmin osin korjatun rauniokorttelin. Puhelinyhtiön talo oli suoraan tämän korttelin takana Vahtitorninkadulla vastapäätä vanhaa Hotelli Hamburger Pörssiä (Aikamatka Viipuriin s. 48-49). Kannattaa poiketa pääkadulta tätäkin tyhjää tonttia ihmettelemään.

Vahtitorninkadun kiinteistön ostaminen ei välttämättä ollut kovin harkittu kauppa. Varsin pian huomattiin, että kaupunki kasvoi poispäin vanhasta Linnoituksen kaupunginosasta ja johtojen vetäminen tuli hankalaksi. Toki kasvava yhtiö kaipasi myös lisää tilaa. Vuonna 1917 yhtiö osti itselleen uusista kaupunginosista tontin uutta pääkonttoria varten. Tuleva pääkonttori tuli sijaitsemaan osoitteessa Pellervonkatu 6. Samalla yhtiön nimi oli vuonna 1914 suomennettu fennomaanisessa hengessä Viipurin Telefooniyhtiöksi.

Nyt nämä yhtiön nimeen liittyvät kieliriidat tuntuvat vähän etäisiltä. Mutta tuolloin ne olivat aitoa arkea sanan pahimmassa merkityksessä. Vielä vuonna 1922 saatiin yhtiössä aikaan pieni riidanpoikanen kielikysymyksestä. Puhelintermit eivät olleet vielä täysin vakiintuneet ja esimerkiksi puhelinkeskuksesta käytettiin termiä ”sentraali”. Ja tämähän oli selvää ruotsia! Näin vastasivat myös yhtiön ”sentraalisantrat”, kun asiakas soitti. Viipurin Suomalaisuuden Liitto vaati käytännön muuttamista suomalaiseksi. Uudet tuulet voittivat ja puhelimeen vastattiin jatkossa – ”keskus”.

Pellervonkadulle rakennettiin tällä kertaa riittävän suuri talo, jossa olisi tuleville vuosille myös kasvunvaraa. Rakennuksen suunnittelivat arkkitehdit Paavo Uotila ja Uno Ullberg vuonna 1921. Sinne asennettiin Viipurin puoliautomaattinen puhelinkeskus alkuvuodesta 1924. Viipurin Puhelinosakeyhtiö tilasi L.M. Ericssonilta vuonna 1938 uuden täysin automaattisen keskuksen, jonka asennustyöt piti alkaa 01.03.1939. Ennen sodan syttymistä uutta keskusta ei onneksi ehditty saada Viipuriin. Viipurin puhelinluettelon mukaan, kaupungissa oli noin 5000 puhelinliittymää juuri ennen talvisodan syttymistä 1939.

Tämä komea puhelinyhtiön kivitalo on säästynyt (osin) jälkipolville. Rakennus on yhä helppo löytää. Mene Punaisenlähteen torille ja seiso keskellä toria kasvot kohti Leninin patsasta. Käännä rintamasuunta 90 astetta oikealle, niin näet Pellervonkadun kulman. Kulmassa vasemmalla on komea kauppias Moskvinin keltainen piippalakkitalo ja oikealla matala rakennus, missä nyt on ruokakauppa ja ennen sotia Alkon myymälä nro 1. Siitä katua ylös ja ensimmäinen poikkikatu on Brahenkatu.

Viipurin Puhelinosakeyhtiön vanha toimitalo on vasemmalla viimeinen talo ennen kulmassa olevaa venäläläistä liikerakennusta. Talo on valkoinen ja siinä on viisi kerrosta. Alimmaisessa kerroksessa on hienot kaaret ja jotenkin talo vaikuttaa toispuoleiselta. Ja niin se onkin. Talvisodassa talon torinpuoleinen puolikas tuhoutui. Ei hätää, avoin rakennuksen seinä muurattiin umpeen ja elämä jatkui. Alin kerros rakennettiin kuitenkin koko talon pituudelta uudestaan ja tästä syystä rakennus näyttää yhä vähän muotopuolelta.

Sattumaa vai johdatusta, en tiedä? Jotenkin tuntuu erikoiselta, että kaikkien Viipurin tyhjien tonttien ja raunioiden joukosta venäläinen puhelinyhtiö valitsi juuri Viipurin Puhelinosakeyhtiön entisen toimitalon viereisen tontin oman konttorinsa paikaksi. Vai olisiko niin, että kun Viipurin vanha puhelinkeskus sijaitsi tässä ja kaikki maan alle kaivetut johtokäytävät sun muu tekniikka johti Pellervonkadun ja Brahenkadun kulmaan, niin siinä vaan sattui olemaan uusille isännillekin paras paikka. Jos joku tietää paremmin, niin kiitos tiedosta jo etukäteen.

Siinä ne kuitenkin ovat nyt vierekäin kuin kaksi marjaa – Viipurin Puhelinosakeyhtiön puolikas talo ja Rostelecomin kokonainen toimitalo.

Palataan vielä ajassa taakse päin. Viipurin Puhelinosakeyhtiö kärsi ja menetti talvisodassa kaiken. Yhtiö menetti tomilupa-alueensa, kaiken kiinteän omaisuuden, asiakkaat sekä valtaosan irtainta omaisuuttaan. Yhtiö oli käytännössä selvitystilassa ainoana tulolähteenään valtion sotavahinkokorvaukset.

Jatkosota näytti muuttaneen kaiken. Yhtiö aikoi palata sotilaiden myötä takaisin Viipuriin ja aloittaa alusta. Vaan ei aloittanut. Valtio oli jo pitkään ymmärtänyt puhelinliikenteen päälle. On toki ymmärrettävää, että sotatilanteessa ja sotatoimialueella valtio ottaa hoitaakseen puhelinliikenteen, joka oli myös sotatoimien kannalta erinomaisen tärkeä palanen.

Valtiolla oli kuitenkin pidemmälle meneviä aatoksia Viipurin puhelinliikenteen osalta. Niinpä valtioneuvosto irtisanoi vuonna 1941 yhtiön toimiluvan. Yhtiön toiminta loppui siihen. Jäljelle jäivät sopimuksen purkamiseen liittyvät taloudelliset kompensaatiot. Pitkien neuvottelujen jälkeen päädyttiin siihen, että valtio korvaa toimiluvan lopettamisen ja lunastaa yhtiön omaisuuden 12 miljoonalla markalla. Summa maksettiin käteisellä vuonna 1943.

Turha lienee muistuttaa, että seuraavana vuonna Viipuri menetettiin jälleen. Valtio menetti lunastamansa omaisuuden ja Viipurin Puhelinosakeyhtiön tilillä oli 12 miljoonaa markkaa sekä talvisodan vahingoista saatuja valtion korvausobligaatioita. Yhtiön osakkeenomistajille tämä oli hyvä kauppa, joskin laiha lohtu Viipurin ja kaiken muun menettämisestä

Jälkinäytös

Valtion suorittama lunastus osoittautui erittäin hyväksi kaupaksi osakkeenomistajille. Yhtiö purettiin sodan jälkeen. Kaikkiaan 3 993 osakkeenomistajaa saivat jako-osuutta 6 500 markkaa osakkeelta. Vuonna 1939 osakkeen hinta oli ollut 2 040 markkaa. Vertailussa kannattaa huomioida myöhempi kova inflaatio.

Korvauksista 2 500 markkaa maksettiin kuvassa olevilla obligaatioilla. Läheskään kaikki osakkeenomistajat eivät nostaneet jako-osuuttaan. Osalta oli osakekirja hukassa (vrt. kuva v. 1941 osakekirjasta) tai sitten omistaja ei tiennyt lunastuksesta tai hän ja/tai edunsaaja oli kuollut. Yhtiön osakekirjat ovatkin nykyään varsin harvinaisia, koska lunastus tapahtui aikoinaan osakekirjoja vastaan. Obligaatioiden käytöstä sotavahinkojen korvaamisesta, katso lisää www.obligaatio.fi

Muutama vuosi sodan jälkeen selvitysmiehet huomasivat, että lunastajia ei enää löydy, vaikka heillä on vielä 1,8 miljoonan markan omaisuus jakamatta. Lopulta päädyttiin siihen, että lunastamattomat jako-osuudet luovutettiin Wiipurilaisen Osakunnan haltuun sillä ehdolla, että jos joku vielä tulee kysymään, niin lunastus suoritetaan. Eikä niitä enää juurikaan tullut…

Osakunta hoiti rahoja parhaansa mukaan ja jakamattomat rahat rahastoitiin osakunnan Lahjoitusrahaston alle. Kohteena viipurilaiset opiskelijat ja myöhemmin heidän perillisensä. Lahjoitusrahastoon kuului omina alarahastoinaan mm.:

Lasten Ystävät r.y.:n rahasto 

Olga ja Vilho Linnamon rahasto

Viipurin naistentalon rahasto

Viipurin Puhelin Oy:n rahasto

Viipurin virkamiesten rahasto

Vuonna 1993 Lahjoitusrahasto ja ja Stipendirahasto yhdistettiin Wiipurilaisen Osakunnan Stipendirahastoksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin eli 2003 Wiipurilaisen Osakunnan Stipendirahasto puolestaan säätiöitiin Wiipurilaisen Osakunnan Stipendisäätiöksi, joka jatkaa toimintaansa edelleen.

Nykyisin Stipendisäätiö voi hyvin ja tukee vuosittain merkittävillä rahasummilla Wiipurilaisen Osakunnan nykyisten ja entisten jäsenten opiskelua, tutkimuksen tekoa ja harrastustoimintaa. Tämän lisäksi säätiö tukee Wiipurilaisen Osakunnan perinteitä ja kulttuurihistoriaa sekä osakunnan ilmentämää viipurilaisuutta ja karjalaisuutta.

Tällä viipurilaisella tarinalla on siis edes joltain osin onnellinen loppu. Viipuri meni, Karjala meni ja puhelinyhtiö meni. Puhelinyhtiöstä jäi sentään rahat jäljelle ja ne ovat Wiipurilaisen Osakunnan hoteissa hyvässä tallessa ja käytössä. Tietäkääkin nuoret osakuntalaiset, että asuntonne, harrastuksenne ja avustuksenne on rahoitettu viipurilaisella työllä ja yrittämisellä. Yli 80-vuotta sitten päättynyt tarina jatkuu nyt teissä.

Erityisiä kiitoksia:

Kirjoitan näitä blogeja vähän fiilispohjalta. Nyt tuli tällainen. Wadenista ja puhelimista olen saanut arvokasta apua Juha Angervolta sekä Eero Tammiselta. Wiipurilaisen Osakunnan kuraattori Eetu Sairanen on auttanut yhtiön purkamisesta jäänneiden rahojen kohtaloon liittyen. Ikuinen kiitos aina Juha Lankiselle ja hänen elämäntyölleen/virtuaaliviipuri sekä Gunhard Kockille ja www.porssitieto.fi sivustolle. Kiitos myös Tekniikan museolle. Viipurin puhelimen tarinaa olen tavaillut Eino Östermanin kirjoittamista Viipurin Suomalaisen Kirjallallisuusseuran toimitteista. Anteeksi, jos olen loukannut jonkun tekijänoikeuksia. Teko on tahaton ja ei kaupallinen. Viipurin hengessä.

Kiitos kun jaksoit lukea loppuun asti. Arvostan mahdollisia kommentteja ja lisätietoja.

pekka@kantanen.net